Tämän ikäisellä naisella ei voi olla peliongelmaa
Näin ajatteli myös Tuulikki, 61. Silti hän oli huomannut itsekin, että tarve pärjätä pelissä oli ottanut hänestä sellaisen otteen, ettei hän pystynyt laskemaan puhelinta kädestään, vaikka halusi.
Eräänä päivänä Tuulikki oli ripustamassa verhoja. Se veisi häneltä jonkin aikaa, koska keho ei toiminut sairastumisen takia kuten ennen, mutta hänellä olisi koko päivä aikaa.
”En saanut verhoja laitettua, koska olin vain koko ajan puhelimella ja pelasin SimCityä. Vähän väliä ajattelin, että pitäisi ripustaa nuo verhot, mutta en pysty jättämään peliä. Se oli ahdistavaa. Pian koko päivä olikin jo mennyt. Se sai minut lopulta havahtumaan siihen, että pelaaminen oli ongelma.”
Tuulikki oli jo pitkään kiistellyt puolisonsa kanssa heikosta läsnäolostaan kotona. Tuulikin pelaamisen määrä valkeni puolisolle kokonaisuudessaan, kun puoliso jäi eläkkeelle ja vietti entistä enemmän aikaa kotona. Puolison palautteesta huolimatta Tuulikin pelaaminen vain paheni, joten tuli lisää sanomista ja lisää riitaa.
”Väitin pitkään puolisolle, että pelaaminen on mun pelastuskeino. En voi päästää siitä irti tai uppoan.”
Silti Tuulikki oli huomannut itsekin, että tarve pärjätä pelissä oli ottanut hänestä sellaisen otteen, ettei hän pystynyt laskemaan puhelinta kädestään, vaikka halusi. Pelaamisesta oli tullut yhä enemmän pakkotoiminto, joka päätti miten Tuulikki aikansa käyttää. Tieto edessä olevasta pitkästä sairaslomasta herätti Tuulikissa kauhua, että menisikö kaikki se aika pelatessa.
”Pää ei kestänyt ajatusta ilman peliä, eikä sitä pelaamistakaan.”
Miten tähän oli tultu?
Kymmenen vuotta aiemmin Tuulikin selkä petti. Hän eli pitkään välitilassa, jossa hän ei tiennyt palaako toimintakyky koskaan entiselleen. Silloin pelaaminen auttoi kestämään tilannetta murtumatta.
”Alun perin aloitin pelaamaan HayDay’tä, kun oli niin stressaavaa ja ahdistavaa. Se oli selviytymiskeino, jonka avulla suljin pois huolet ja vetäydyin omaan kuplaani. Alkuun se toimi ja pelaaminen oli hauskaa.”
Pikkuhiljaa valkeni, että sairaslomalta ei ollut enää paluuta kokoaikatöihin. Korkokengät piti vaihtaa lenkkareihin, vaatteet uusia käytännöllisempiin, ja niiden myötä joutui muutokseen myös se, kuka Tuulikki koki olevansa.
”Sitten aloin suorittaa sitä peliä, halusin olla hyvä. Peli sai vääränlaista valtaa, kun pääsin sen verran pitemmälle, ettei peli asettanut minulle enää odotusaikoja ja pelattavaa sisältöä oli enemmän. Iski FOMO [Fear Of Missing Out]. Piti lisätä pelaamista, jotta pysyi muiden mukana. Kun tuli jotain uutta pelattavaa, se piti tehdä heti ensimmäisten joukossa.”
Kymmenen vuoden ajan Tuulikki pakeni ahdistavaa arkea pelaamalla ja pelaaminen muuttui pikkuhiljaa yhä pakonomaisemmaksi. Hän yritti saada tilanteen hallintaan pitämällä taukoa pelistä, mutta käytännössä mikään ei muuttunut. Hän vain selaili puhelimesta eri sovelluksia ja vältti avaamasta peliä, mutta ei miettinyt mitä muuta voisi tehdä. Pian tilalle tuli SimCity, joka vei Tuulikin jälleen pelimaailmaan.
Miten asiat muuttuivat parempaan?
”Lähdin hakemaan tietoa netistä ja löysin Restartin. Luin, että siinä ei tarvitse lopettaa pelaamista kokonaan. Ajattelin, että voisin pienentää mun riippuvuutta. Ehkä munkin voi olla mahdollista onnistua, jos ei ole pakko lopettaa kokonaan. Sallivuus oli tärkeää, jotta uskalsin hakea apua.”
Restartin aikana Tuulikki alkoi hahmottaa pelaamiseensa liittyviä käyttäytymismalleja. Pelaaminen oli mennyt niin pitkään automaattiohjauksella, ettei Tuulikki itsekään tiennyt miksi pelasi ja milloin. Hän ajatteli, ettei hänellä ollut siihen valtaa. Pelaaminen vain tapahtui.
”Oli käänteentekevää, kun aloin erottaa hyvää ja huonoa pelaamista toisistaan. On hyvää pelaamista, joka on sallittua, se ei häiritse tai haittaa. Huonoa pelaamista on se, mikä pakottaa ja ahdistaa, ja on syyllinen olo jo pelatessa. Kun hyvää pelaamista tuli enemmän, aloin kyseenalaistaa huonoa pelaamista. Haluanko oikeasti tätä nyt? Aloin huomata, kun pelaaminen enemmänkin ärsyttää, tai ei vain enää kiinnosta.”
Tuulikki käytti apuvälineenä ajastinta, joka auttoi häntä huomaamaan mihin hän aikansa pelissä käyttää.
"Laitoin aluksi joka aamu ajastimeen neljä tuntia peliaikaa, joka tuntui silloin liian paljolta, vaikka olikin vähemmän kuin yleensä pelasin. Halusin välttyä epäonnistumiselta ja siihen liittyvältä stressiltä. Käynnistin ajastimen, kun aloitin pelaamisen ja pysäytin sen, kun lopetin. Ajastin teki peliajasta konkreettista ja toi onnistumisen tunteita, kun kelloon jäi aikaa päivän päätteeksi. Se auttoi lyhentämään pelikertoja ja esti peliin jäämisen turhaan."
Pelaamisen hallinta tuli portaittain, muutokselle annettiin aikaa. Tuulikki korvasi pelaamisen television ääressä käsitöillä. Puoliso huomasi muutoksen, sarjoista sai enemmän irti ja käsityötkin veivät yhä useammin mukanaan telkkarihetkien ulkopuolella.
”Valinnanvapaus avautui myös pelin sisällä. Siihen asti piti suorittaa kaikki, mutta yhtäkkiä aloin ymmärtää, ettei mun ole pakko tehdä niitä tylsiä juttuja. Voin valita rusinat pullasta, ja kun teen niin, pelaaminen on ihan kivaa ja pysyy hyväksyttävällä tasolla.”
Mikä on tilanteesi nyt?
Elämään on tullut enemmän mielenkiinnonkohteita ja Tuulikki jaksaa keskittyä niihin paremmin. Hänen minäkuvansa on muuttunut. Nykyisin hän näkee itsensä enemmän mummona, käsitöiden harrastajana tai puutarhurina kuin pelaajana.
”Peli ei ole mielessä. Kun olen lastenlasten kanssa, en ajattele muuta. Haluan olla läsnä, en pelaava mummo.”
Aikaa riittää myös pelaamiseen. Enää ei tunnu siltä, että muut asiat olisivat pelaamisen tiellä.
”Nyt en halua tarttua puhelimeen, jos se häiritsisi niitä asioita, joihin haluan keskittyä. Pystyn myös käymään pelissä vain katsomassa mitä siellä tapahtuu ja lopettamaan silloin, kun siellä ei ole mitään oikeasti kiinnostavaa.”
Mitä haluaisit sanoa muille samassa tilanteessa, jossa itse olit?
”Tämä on ollut mulle niin äärettömän toimiva systeemi, että olen saanut elämäni takaisin. Pelaaminen voi olla harrastus muiden joukossa.”
Tuulikki kannustaa muitakin pelimaailmaan pakenevia hakemaan apua. Häntä auttoi turhasta ehdottomuudesta luopuminen. Se antoi luvan edetä pienin askelin ja lakata tuomitsemasta itseään siitä, ettei ole jo perillä.
”Kun ei huijaa itseään, eikä ole puolustuskannalla, kaikesta on mahdollista oppia. Pelaaminen ja epäonnistumiset ei tarkoita, että olen ihmisenä huono. Se olin minä, joka annoin avulle mahdollisuuden. Valmennuksen aikana huomasin, että en ole vastuussa muille kuin itselleni ja itseni vuoksi tämän teen.”
Lisää lukemista aiheesta
Peluurin chatistä tukea mobiilipelaamisen ongelmiin
Restart-ohjelma auttaa muuttamaan pelitapoja
